Language Language Language Language

Nils-Aslak Valkeapää

Nils-Aslak Valkeapää syntyi vuonna 1943. Perhe asui jonkin aikaa Ádjagorsassa, parin tunnin kävelymatkan päässä Pättikästä, joka sijaitsee Kaaresuvannon ja Kilpisjärven välisen tien varrella Pohjois-Suomessa.

NAVMyöhemmin he asettuivat asumaan Pättikkään, ja  kun vanhemmat päättivät muuttaa Yykeänperään (Skibotn) Pohjois-Tromssan lääniin, Nils-Aslak otti talon haltuunsa.  Hänen äitinsä kuului perheeseen, jonka kesälaitumet olivat Ulöyalla Tromssan läänissä, isä oli alunperin porosaamelainen Kaaresuvannon alueelta. Nils-Aslak tunsi kiintymystä molempiin paikkoihin, mutta muutti Yykeänperään pysyvästi vuonna1996. Se,  että Nils-Aslak valitsi Norjan kansalaisuuden ja asuinpaikakseen Yykeänperän, ilahdutti paikallista väestöä. Ympäröivälle saamelaiskulttuurille sillä oli tärkeä symboliarvonsa.

Nils-Aslak Valkeapää suoritti opettajatutkinnon Kemijärvellä. Hän ei valinnut opettajakoulutusta tarkoituksenaan toimia opettajana, vaan koska se antoi hänelle mahdollisuuden perehtyä moniin aloihin, joista hän oli kiinnostunut, mm. kirjallisuuteen ja musiikkiin. Nils-Aslakista tuli ensisijaisesti saamelaisen musiikin uudistaja, ja hän herätti uuden kiinnostuksen saamelaista joikua kohtaan tilanteessa, jossa se oli vaarassa hävitä.1960-luvun lopulla ja jonkin aikaa eteenpäinkin hän yhdisti perinteiseen joikuun moderneja soittimia ja kansanmusiikkia, ennen kuin hän myöhemmin kehitti joikua jazzin suuntaan yhteistyössä eräiden tunnettujen suomalaisten jazzmuusikoiden kanssa.Tätä perinnettä seuraavat edelleenkin useat saamelaismuusikot. Nils-Aslak kehitti vähitellen myös uudenlaisen joikumuodon, jolla on selvästi yhteisiä piirteitä klassisten sävellysten kanssa. Lisäksi Nils-Aslak vaikutti ratkaisevasti 1970-luvulla nopeasti kasvavan saamelaisen taiteilijajoukon järjestäytymiseen. Samaan aikaan hän oli projektikoordinaattorina Alkuperäiskansojen Maailmanneuvostossa, joka ei enää nykyisin toimi. Hän oli myös alkuperäiskansojen ensimmäisen taide- ja kulttuurifestivaalin Davvi Šuvvan aloitteentekijä ja yksi järjestäjistä vuonna 1979. Festivaali järjestettiin Suomen Kaaresuvannossa ja Ruotsin Karesuandossa molemmin puolin Könkämäjokea, joka on valtakunnan raja näiden kahden maan välillä.

Kymmenvuotiskausi 1980-luvun puolivälistä vuoteen 1996, jolloin Nils-Aslakin elämää mullistava liikenneonnettomuus sattui, oli kiireistä aikaa multitaiteilijalle. Hän uhrasi paljon aikaa ja teki suuren työn luodessaan omia julkaisukanavia saamelaiselle kirjallisuudelle ja musiikille. Hän perusti yhdessä läheisten ystäviensä kanssa DAT-kustantamon, jossa hän valvoi tuotannon taiteellista puolta. Vuonna 1991 Nils-Aslak sai Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon kirjastaan Beavi áhčážan (Aurinko, isäni suom.). Hänen uudenlainen
musiikkinsa sai kansainvälistä tunnustusta, varsinkin sen jälkeen kun nk. lintusinfonialle Goase dušše jaettiin vuonna 1993 arvostelulautakunnan erikoispalkinto Prix Italian kansainvälisessä radiokilpailussa. Goase dušše on neliosainen sinfonia jossa enimmäkseen kuullaan luonnon ääniä Nils-Aslakin omalta alueelta Saamenmaalta ikään kuin nuo äänet olisivat matka keväästä syksyyn, tuntureilta rannikolle. Hänen kuvataiteensakin sai paljon huomiota tuohon aikaan. Hän oli mm. juhlataiteilijana Pohjois-Norjan Musiikkijuhlilla vuona 1991, ja myöhemmin, osaltaan samojen maalausten kanssa, hän matkusteli ympäri maailmaa näyttelyissä, niinkin kaukana kuin Japanissa ja Kiinassa.

Lásságámmi-talo sijaitsee tulva-aleella, pohjoseen Alattioon (Alta) vievän valtatien alapuolella, ja se on pieni, kaunis kuusikulmainen talo. Lásságámmi oli ajateltu hänen itsensä ja rakastamiensa lintujen kodiksi. Hän näki yhtäläisyyksiä omien maailman matkojensa, muuttolintujen vuosittaisten vaellusten ja porojen kesä- ja talvilaitumille jutamisen välillä. Nils-Aslak on itse sisustanut talonsa erilaisilla patsailla,  jotka olivat melkein kuin hänen perheensä ja saivat nimensä hänen kirjoistaan ja runoistaan. Makuuhuoneessa, hänen vuoteensa jalkopäässä, oli ”Eaidanas ealli”, josta vähitellen tuli nimi myös Nils-Aslakille itselleen. Alunperin tämä ilmaus oli käytössä kahdessa runossa, jotka kuuluivat Aurinko, isäni-kirjaan, ja ilmaus merkitsee siellä ”eläintä, joka pysyttelee poissa muusta laumasta”.

Nils-Aslak Valkeapään taiteen erikoisuutena on se miten hänen valitsemansa ilmaisumuodot muodostavat yhdessä kokonaisuuden. Runon voi lukea erikseen, mutta sen ymmärtää parhaiten kun sen lukee toisten runojen yhteydessä. Ehkä vielä tärkeämpää on tulkita runo suhteessa esimerkiksi samanaiheiseen joikuun tai runokuvaan valokuvana, piirroksena tai maalauksena. Nils-Aslakia ymmärtää parhaiten juuri hänen ilmaisunsa kokonaisuudessa, mutta taideteoksista voi mielellään nauttia myös yksitellen ja saada niistä täyden elämyksen.  Hänen taiteensa tarkoituksena on olla avointa ja mukaansatempaava, samalla tavoin kuin hän itse oli avoin ulkopuolisille vaikutelmille, joiden hän antoi innoittaa itseään ja joita hän käytti työssään. Sen huomaa pelkästään jo lukiessaan johdantorunot kirjasta Ruoktu váimmus (Vidderna inom mig ruots.), jossa hän aloittaa tervehtimällä lukijaa ”Hyvää päivää rakas ystäväni”. Lukija huomaa heti että hänet toivotaan tervetulleeksi ja otetaan vakavasti juuri sellaisena kuin hän on. Lukija saa halun tutustua tervehtijään. Samalla tekstiin kuuluvat piirrokset herättävät tunteen että lukija on vaelluksella avarassa maisemassa, jossa lopulta kohtaa toisen ihmisen, joka toivottaa hyvää päivää.

Samalla tavoin kuin erilaiset ilmaukset lähenevät toisiaan ja muodostavat kokonaisuuden,  syntyi usein myös Nils-Aslakin taide. Joskus oli vaikea varmasti sanoa mikä tuli ensiksi; oliko joiku hänen kirjoittamansa runon innoittama vai oliko idea syntynyt sanojen aikaansaamasta musiikista tai lintujen laulusta, jota hän rakasti. Nils-Aslak Valkeapää ei kirjoittanut luonnosta, hän kirjoitti itse luontoa – sillä ihmisellä, joka elää niin lähellä luontoa kuin hän suurimman osan elämästään,  ei ole tarvetta kuvata, hän välittää suoraan. Hänen runoudessaan ilmeneekin välittömyys, runot vaikuttavat suoraan aisteihin ja ilmaisevat ainutlaatuista olotilaa joka sisältää paljon enemmän kun vain sanojen summa runoissa.

Nils-Aslak otti vakavasti tehtävänsä innoittajana. Hän auttoi uusia joikaajia ja runoilijoita käytännön neuvoilla, julkaisuilla ja kutsumalla nuoria esiintyjiä mukaan joillekin monista matkoistaan. Hän esiintyi käytännössä multitaiteilijana pitäessään joikurunokonsertteja, joissa hän itse luki runojaan saameksi, joku toinen esitti ne englanniksi ja kolmas joikasi. Tämä malli saatettiin laajentaa käsittämään myös soittimet, ja usein hän jopa maalasi kuvankin konsertin aikana. Näin hän teki mm. kansainvälisissä esityksissä, joita järjestettiin muutamissa aikaisemmissa olympialaisten avajaisissa ennen Lillehammerin olympialaisia vuonna 1994. Niin ikään juuri Nils-Aslakin joiku loihti avauskohtauksen tunnelman Nils Gaupin elokuvaan Ofelas (Veiviseren) vuodelta 1987

Nils-Aslakin viimeiseksi työksi jäi Eanni, eannážan, (Maa, äitini). Se esitettiin vuonna 2001 eräässä konsertissa pitkäperjantain iltana pääsiäisfestivaalien aikana Kautokeinossa. Nils-Aslak piti konsertin kiitoksena elämälle. Vähintään yhtä tärkeää hänelle oli konsertti  kiitollisuuden osoituksena saamelaisille, koska hän sinä vuonna saattoi juhlia 40-vuotisjuhlaa saamelaisten renkinä, kuten hän asian ilmaisi. Joiusta ”Samiid eatnan duoddariid” (Saamenmaan lakeuksia) on melkein tullut saamelaisten toinen kansallislaulu virallisen rinnalle. Kun Áillohaš – nimi jota hän käytti saamelaisena taiteilijanimenään jonkun aikaa – esitti sen viimeisen kerran juuri näillä pääsiäisfestivaaleilla Kautokeinossa, oli koko sali syvästi liikuttunut, ja yleisön suosionosoitukset seisoviltaan olivat mitä selvin ilmaisu siitä asemasta joka Áillohašilla aina tulee olemaan saamelaisten sydämissä. Hänen lähettilään roolinsa ei ollut sellainen, jonka joku laitos oli hänelle antanut, vaan se seurasi luonnollisena osana sitä arvokkuutta, jolla hän edusti saamelaista kulttuuria kaikkialla missä hän matkusti.

Kirjasta Jorda, min mor opimme paremmin tuntemaan Nils-Aslakin kiinnostuksen  alkuperäiskansojen perinteitä ja niiden merkitystä kohtaan. Kirjan tarkoituksena on avata laajempia näköaloja alkuperäiskansojen merkitykseen maailmassa,  se on siis Aurinko, isäni kirjan laajennus ja jatko. Saamelaiset olivat keskeisiä Aurinko, isäni-kirjassa, kun taas Jorda, min mor-kirjassa minä-persoona lähtee viidakkoon ja erämaahan vierailulle muiden alkuperäiskansojen luo. Koko ajan on kuitenkin selvää, että minä-henkilö on vieras, hän ei yritäkään olla yksi heistä, vaan hän huomioi yhtäläisyyksiä alkuperäiskansojen arvoissa ja elintavoissa.  Myös kirjassa Vidderna inom mig on minä-henkilö vierailulla heimolaistensa luona niin Grönlannissa kuin Amerikan preerioillakin, joten monella tapaa kirja on sen matkan päätös, joka alkoi kirjassa Jorda, min mor.  Temaattisestikin  kirjoissa  Ruoktu váimmus ja Eanni, eannážan on yhtäläisyyksiä, varsinkin sivilisaation arvostelussa – ihminen kaikessa omahyväisessä  ylevyydessään on pahin uhka maapallon elämälle.  Runoilija-minä on solidaarinen sorrettuja kohtaan, ja ironisin sanoin muistelee kuinka oppineet ja hienot aikanaan aliarvioivat pohjoista alkuperäiskansaa, mutta eivät silti selviytyneet ilman niiden apua, joita he kutsuivat primitiivisiksi.

Nils-Aslak kirjoitti myös näytelmän, jonka kaksi ensimmäistä esitystä olivat Japanissa vuonna 1995. Saamelainen alkuperäisversio esitettiin ensimmäisen kerran saamelaisteatterissa Beaivváš vuonna 2007 nimellä Ridn’oaivi ja Nieguid oaidni (Huurutukkainen ja Unennäkijä). Tässä näytelmässä hän osoittaa selvästi, miten kaikki riippuu kaikesta ja miten olemme yhteyksissä toisiimme. Alkuperäiskansoista tulevaisuutemme riippuu siitä, että kunnioitamme äiti Maata, ja asenteemme maapallon elämää kohtaan taas heijastuu tavasta, jolla suhtaudumme ympäristöömme. Tämä tulee ehkä parhaiten esille Vidderna inom mig-kirjan lyhyessä ja usein lainatussa runossa:

Kuuletko elämän ääniä
kohinassa joen
suhinassa tuulen

Siinä kaikki mitä haluan sanoa
kaikki

  
Harald Gaski
Foto: Seppo Paakkunainen